Taivas alkaa punertaa kun ajan kohti pohjoista

Takana on viikko Lappia, tuntureita, purjoa, poroja, jokia, järviä, hyttysiä, kilometrejä, naurua, soita ja kaikkea muuta mitä vaellukseen kuuluukaan. Vietin siis aikaani  mahtavassa seurassa vaeltaen Paavo Lipposen Urho Kekkosen kansallispuistossa. Vaellettuja kilometrejä tuli reilu 60 ja autolla ajettuja kilometrejä lähes kaksi ja puolituhatta.

Lapissa tajusi taas Suomen luonnon karun kauneuden. Ja oikeasti se on mahtava tunne kiivetä ylös tunturille ihmettelemään maisemia 18kg rinkka selässä, toisaalta jos jalkaan ei sattuisi niin pirusti, voisi kiipeäminen olla vieläkin mahtavampaa.

Aloitimme vaelluksen Kiilopäältä, josta kävelimme Suomunruoktulle. (paikkojen nimet Lapissa ovat aika metkoja) Suomunruoktulta jatkoimme matkaa Tuiskupäiden juurelle, jossa nukuimme yön. Seuraavana päivänä ylitettiin Tuiskupäät ja köpöteltiin sieltä Luirojärvelle, jossa jopa päästiin saunomaan. Luirolta lähdettiinkin takasin päin Kiilopäälle. Neljäs yö nukuttiin Kotakönkäällä ja viides yö Rautulammella, josta päästiinkin nopeasti takaisin auton luo, Kiilopäälle.

Vaikka kuinka yritti rentoutua ja olla ajattelematta tulevaa tai mennyttä, eksyi ajatukset kerran jos toisenkin vaihtovuoteen. Loppua kohden vaellusta tulikin ajateltua useemmin, mitä ottaa mukaan Britteihin kuin montako kilometriä on vielä jäljellä.

Viikko luonnossa, ilman keittiötä, televisiota, nettiä tai edes puhelimen kenttää, telttamajoituksessa, sään armoilla saattaa monen mielestä kuulostaa helvetiltä. Ei vaan musta. Se on hienoimpia kokemuksia, mitä elämä tullessaan voi tuoda. Vaikka mut onkin pakotettu vaeltamaan lähestulkoon heti opittuani kävelemään, on lappi ja vaeltaminen lähellä sydäntäni. Tottakai jossain vaiheessa teini-iän ollessa pahimillaan piti kapinoida ja vihata lappia, mutta hiljalleen viha on vaihtunut rakkaudeksi.

 Lapin tuliaisina sainkin ihanasti flunssan, joka iski juuri parhaaseen aikaan, sillä maanantaina pitäiskin lähteä jo seuraavaksi Evolle partioleirille. 

Takastulomatkalla kävästiin Ranuan eläinpuistossa 

ihmettelemässä pientä jääkarhunpoikasta.

 Pikku-jääkarhunpoikanen, joka ei vielä ole saanut nimeä sulatti sydämen. Suloinen, pörröinen vesipeto, joka selvästi oli leikkisä, vaikutti onnelliselta.












Ei kai sitä kesälomaansa paremmin voi viettää kuin tutustumalla omaan kotimaahansa hyvässä seurassa. Vai voiko?









PS. STS:n valmennusviikonlopun aikana tehty videon on vihdoin julkastu. Checkatkaapa se!